Itäiset Turhan Tietäjät



Itäisten Turhan Tietäjien perustustekstejä, osa I


Sano mitä sinä enintä tiiät

Suomalainen arvossa alennettu mies tuntee syvää itsetyydytystä ollessaan mitatusti tietävämpi kuin muut. Hän on ainoa olento tunnetussa maailmankaikkeudessa, joka yrittää vastata retorisiin kysymyksiin totuudenmukaisesti. Jos hänelle sanotaan: ihminen minne, minnekä hän. Hän vastaa: Pielisensuunkatu 16:een.

Toinen kapakoiden tietokilpailujen tuottama mielihyvän muoto on huvitella keksimällä komparatiivisen irrelevanssin säätelemiä maailmankaikkeuksia. Keräämällä ja luokittelemalla rajattomasti epäolennaista, empiirisesti mahdotonta, käsitteellisesti epätodennäköistä, sattumanvaraista ja johdonmukaisen harhaista tietoa, mies irtautuu sujuvasti ahdistuneen järjen ja arjen kahleista. Kapakoiden tietokilpailuissa tarvitaan tetrapiloktomista (hiuksen neljään osaan halkomisen menetelmä)  ja pilokatabaattista (hiuksen säilyttämisen menetelmä) ajattelua, joka on raiteiltaan suistuneen valistuksen viimeinen puolustuspesäke.

Liika tieto vie helvettiin.

Tietokilpailujen käymisen edellytys on se, että ihminen kykenee saatollaan ymmärtämään eron oikean ja väärän, toden ja valheen välillä. Tämä ymmärryksen ihmiselle antoi Hyvän ja pahan tiedon puun omenoitse nainen.

Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä, ja elämän puun keskelle Paradisia, niin myös hyvän ja pahan tiedon puun. Ja Herra Jumala käski ihmistä, ja sanoi: syö vapaasti kaikkinaisista puista Paradisissa; Mutta hyvän ja pahan tiedon puusta älä syö: sillä jona päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman. Niin kärme sanoi vaimolle: ei suinkaan pidä teidän kuolemalla kuoleman. Vaan Jumala tietää, että jona päivänä te syötte siitä, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala, tietämään hyvän ja pahan. Ja vaimo näki siitä puusta olevan hyvän syödä, ja että se oli ihana nähdä ja suloinen puu antamaan ymmärryksen: ja otti sen hedelmästä ja söi, ja antoi miehellensä siitä, ja hän söi. Silloin aukenivat molempain heidän silmänsä, ja äkkäsivät, että he olivat alasti; ja sitoivat yhteen fikunalehtiä, ja tekivät heillensä peitteitä. Ja he kuulivat Herran Jumalan äänen, joka käyskenteli Paradisissa, kuin päivä viileäksi tuli. Ja Adam lymyi emäntinensä Herran Jumalan kasvoin edestä puiden sekaan Paradisissa. Ja Herra Jumala kutsui Adamin, ja sanoi hänelle: Kussas olet? (Ensimmäinen Mooseksen kirja)

Tämä kertomus panee epäilemään, että Herra meidän jumalamme on jotenkin peruslaatuisen yksikertainen olento. Ymmärrän hyvin Da Vinci-koodin kirjoittajaa Dan Brownia, joka kyseenalaistaa kirkon privilegion valehtelemiseen ja outojen juttujen kertomiseen. Tämähän Jumala sanoo, että muista puista syö että napa paukkaa, mutta tästä yhdestä nimenomaisesta elä omenoita nouki ja apa emättiisi. Herrajumala! Naiselle! Tämän tapahtumasarjan seurauksena ihmiset oppivat paitsi tietämään oikean ja väärä eron, myös valehtelemaan ja tekemään työtä, jotka ovat kaikki tietokilpailujen kannalta olennaisia taitoja. Lisäksi Jumala roiteli heitä persiille ja karkotti paratiisista.

Saaton puute vie hengen

Vanhan kansan tiedon mukaan Skandinavian ensimmäinen tietokilpailu käytiin Joukahaisen ja Väinämöisen välillä. Tähän tietoon kannatta suhtautua varauksin, koska vanhan kansan tieto on kuin Juice Leskisen tuotanto: satunnaisten helmien ohella se sisältää aimo annoksen paskaa.

Tarinaan kannattaa tutustua alkuperäistoisinnoista, jotka löytyvät Suomen kansan vanhoista runoista, koska ne ovat ehtaa tavaraa eikä mölo-Lönnrot ole päässyt niitä enimmäkseen ropeltamaan ja tasoittelemaan. Väinämöisen ja Joukahaisen konfliktiin kannatta paneutua tarkemminkin, koska se sisältää kaikki modernin tietokilpailun elementit ja osoittaa, etteivät rauta-ajan ihmiset eivät ole evoluution kannalta mielenkiintoisia, koska he ovat samanlaisia kuin me, paitsi että liikkuivat asiakseen enemmän ja toteuttivat luontojaan geeniperimän käskyä syyä kaikki rasva ja sokeri mitä käsiinsä saivat. Väinämöisen ja Lemminkäisen kilpalaulussa ei ole kyse räppäämisestä vaan maailman seikkojen, syntyjen hallinnasta. Yhteenoton alkusyy on Joukahainen, joka suuresti kadehtii Väinämöisen mainetta ja yrittää epätoivoisesti olla minä: "Hyväpä isoni tieto, emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä".

Niin ikään Joukakahainen yrittää demokratisoida tietoa irrottamalla sen tietäjästään. "Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta! Kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi, sep' on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän".

Vänämöinen pitää Joukahaisen puheita höynäänvouhkamisena ja kysyy hieman muinamiehiseen tapaan : "vaan kuitenki kaikitenki,  sano korvin kuullakseni: mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet?"

Jo ryhtyy Joukahainen lallattelemaan satunnaisessa järjestyksessä tietojansa vesistä ja koskista, kaloista ja metsän elävistä, ilmojen olosta, mustasta mullasta ja puiden vihreydestä. Väinämöinen toteaa, että Joukahaisen puheet ovat silkkaa lirketystä "lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon". Sitten käy  kuin aina; kun tieto loppuu, alkaa turpaan mättäminen. "Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani. Oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen! Lähe miekan mittelöhön, käypä kalvan katselohon!"

Väinämöinen kieltäytyy: "Vaan kuitenki kaikitenki lähe en miekan mittelöhön sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka." Joukahainen loukkaantuu näin ilmeisestä halveksunnan osoituksesta syvästi ja valehtelee olleensa taivoa takomassa ja maita mantuja luoskentelemassa, jolloin hirmustuu puolestaan Väinämöinen tekijänoikeuksiensa puolesta ja laulaa pojan suolivyöstä suohon. Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi. Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan: ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut, ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset eikä pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla. Lauloi vanha Väinämöinen: järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili. Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen, pajupehkon länkilöihin, raiat rahkehen nenähän. Lauloi korjan kultalaian: lauloi lampihin haoiksi; lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi; lauloi laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi. Tämähän on muunnosloitsu, luonnonlakeja sillä kumoillaan ja Joukahainen alkaa oivaltaa, että taisi tulla vittuilluksi väärälle miehelle. Henkensä pitimiksi hän lupaa Väinämöiselle kaiken mitä hänellä on ja kun se ei riitä, sellaistakin mitä hänellä ei ole: sisarensa Ainon. Väinämöinen, harvakseltaan pillua saanut mies, ihastuu ikihyviksi. Paha kyllä, Aino osoittautuu vakaumukselliseksi ikärasistiksi. Hänen äitinsä, mahtimiehen sukuun saamisen eduista selvillä oleva viisas nainen, tiedustaa tyttäreltään kuinka vankka on tämän väinämöisvastainen vakaumus. Tytär vastaa mieluummin menevänsä järveen kuin vanhan miehen morsiameksi, ikäpuolelle iloksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle, sukkahansa suistujalle, karahkahan kaatujalle. Ja menee kanssa. Joukahaisen tiedottomuus maksaa sitten ihmisen hengen. Ei hänen omaansa, vaan sisarensa. Naiset ja muoskat yleensä miesten saaton puutteesta ensimmäisenä ja eniten kärsivät. Näistä tapahtumista lienee saanut myös alkunsa suomalaisten naisten epäluuloinen ja penseä asenne tietokilpailuja ja niiden harrastajia kohtaan.

Surumielisten miesten hiljainen intohimo

Kapakoiden tietokilpailuja järjestetään konservatiivisten ukkojen ns. älyllisen ylivertaisuuden puolustamiseksi. Tietokilpailut ovat surumielisten miesten hiljainen intohimo; toive elää varmassa maailmassa missä mikään ei ole niinku. Sellaisena aikana, jolloin asiat olivat maailmassa tolallansa: valta valtiossa, tieto ja ymmärrys yliopistoissa, usko Jumalassa tai Marxissa tai molemmissa, Kekkonen maan johdossa, porvareilla kirjoja hyllyssä ja maalauksia seinillä, ystävä Neuvostoliitossa, vihollinen kapitalismissa, taide taidetta, rapa rapaa ja jolloin laajalle levinnyt valistus oli tehnyt kaikki miehet niin kunnollisiksi ja kaikki naiset niin vaatimattomiksi, siveiksi ja hillityiksi. Tietokilpailut ovat siirtymärituaali umpioituun ja ikkunattomaan järjestyksen maailmaan, jossa tieto, äly, järki, ymmärrys ja viisaus ovat välineitä oman egon nostattamiseen ja lähimmäisten nöyryyttämiseen sekä vastaus siihen, kuinka pitkälle ihminen on ansion tai palkkion toivossa valmis itseään julkisesti nöyryyttämään. Tietokilpailuyhteisö, jonka kaltaisia ovat esimerkiksi Lions- klubit, vapaamuurariloosit, sonniosuuskunnat, kunnanhallitukset, kalastusseurat ja piispainkokoukset, on itsensä valinnut mulukunmittaustuomioistuin, jonka päätöksistä ei voi valittaa. Se määrittelee, mitä ihmisen on maailmasta ja sen seikoista tiedettävä. Tarkoitan sitä, että tieto on silkka jaettu kuvittelusuhde. Kuvitelma koostuu siitä, mitä toisten uskotaan ajattelevan Yleisen Sivistyksen ehdoiksi. Epäolennaisuuksia, pikkumaisia, yksityisiä ja erityisiä ei saa kysyä, eikä niihin ole lupa vastata. Tietokilpailut mittaavat kuinka kritiikittömästi osallistujat kykenevät suhtautumaan siihen mikä on tärkeää ja mikä ei. Jo sanat klassikko ja yleissivistys antavat vanhoille kääkille kotikenttäedun, jota tosin tasoittaa muistin väljähtyminen viimeistään nelissäkymmenissä. Tietokilpailujen tieto on kuin Schrödingerin kissa, jonka on välttämättä oltava yhtä aikaa elossa ja kuollut. Se ei kerro kuinka asiat ovat ja millaisia niiden juuri tästä syystä tulisi olla. Se on konservatiivista toistoa, joka noudattelee Jorge Burgoslaisen näkemystä tiedon pyhästä, ylevästä  ja ikuisesta kertautumisesta Jumalan suuremmaksi kunniaksi, ei sen tutkimisesta uteliaiden ja ahneiden ihmisten mielenylennykseksi. Tietokilpailuissa asiat ovat - ect punctum - paskan hailee, kuinka ne minulle tai meille tai heikäläisille ovat.

Ihmisen on tiedettävä paljon, lähes kaikki

Tietokilpailut ovat puolisivistyneen rahvaan huvi. Virallisesti viisaat so. virkansa puolesta talentit, kuten vaikkapa professorit, kätilöt, keinosiementäjät, lauta- ja uskotut miehet, sellonsoittajat, aarporaajat, poliisilaitoksen tiedottajat, koeponnistajat ja kulttuuriministerit, kaihtavat ylenkatseen ja pelon vuoksi tietokilpailuja, eivätkä aseta saattoaan alhaison mitattavaksi. Jokelan tietokilpailuissa, joihin olen pimeinä vuodenaikoina kymmenisen vuotta innokkaasti osallistunut, yhdistyy kaksi miehisen viinanjuontikulttuurin keskeistä elementtiä: rangin mittaaminen ja liittolaisuuden ilmentäminen. Jokelassa kilvoitellaan periaatteessa kahden henkilön joukkueilla, joskus kaksi voi tarkoittaa viittä. Niin vaativiksi kysymykset on osattu asettaa, ettei kukaan koskaan ole tietokilpailua yksin voittanut. Juhani Peltosen sanoin: ihmisten on tiedettävä paljon, lähes kaikki. Menestyksekäs kilvoitus edellyttää vahvaa liittoutumista, intensiivistä keskittymistä ja kykyä yhteistyössä supisemalla kaivaa esiin sellaisiakin tietoja, joita kumpikaan joukkueen jäsenistä ei itse tiedä eikä tiedä tietävänsä. Epäonnistunut parinvalinta johtaa siihen, että joukkuetoverit voivat tuhota toistensa varmatkin tiedot; syödä toisensa. Onnistunut tietokilpailusuoritus edellyttää kohtuullisuutta: vallan selvin päin tietokilpailuun osallistuminen on mehutonta, mutta ei sitä ennen myöskään parane mennä kurpimaan itseään hulluna juovuksiin.

Jokelan tietokilpailuissa kysyjävuoro vaihtuu eli pyhäin yhteisön jäsenet vuoroviikoin asioita toisiltaan tietävät. Tällaisessa tyypillisessä klassisessa kysyjä-vastaaja-tilanteessa vastaukset aina ovat kysymysten funktio. Mitä innoittavampia, ovelampia, parempia kysymyksiä tehdään, sen rikkaampia ja etevämpiä vastauksia saadaan. Kysyjä-tietäjän tärkein tehtävä on muinamiehiseen tapaan tuottaa hyviä kysymyksiä, mutta hyviä kysymyksiä voi tuottaa ja tehdä ja asettaa vain sellainen persoona, jolla on sivistyneisyyttä, lukeneisuutta, oppineisuutta ja moraalia. Näin ajatellaan. Jos kysymyksen tietävät kaikki, kysyjää pilkataan julkisesti ja jos kukaan ei tiedä, annetaan armon käydä oikeudesta ja pervitetään ja pätkitetään vain nurkan takana porukalla turpiin.

Vastaajan kunniaan kuuluu, että hän on hankkinut tietonsa ohimennen, muiden toimiensa ja lukeneisuutensa sivutuotteina. Jos jonkun tiedetään lukeneen tieto- ja tietosanakirjoja tieten tahtoen, tietokilpailuun valmistautumisen tautta, häntä syytetään dopingista. Sellaista kansalaista, joka saadaan kiinni valmiiden tietokilpailukysymysten ja vastausten salatutkiskelemisesta, pidetään Kyrön, Kirvesniemen, Isometsän, Mäntylän, Kuitusen jne, jne, jne, kaltaisena isänmaan lippuun paskojana.

"Peli on kone, joka voi lähteä käyntiin vain jos pelaajat suostuvat muuttumaan joksikin aikaa nukeiksi"

"Peli on kone, joka voi lähteä käyntiin vain jos pelaajat suostuvat muuttumaan joksikin aikaa nukeiksi", sanoo Marshall McLuhan. Pelien, siis tietokilpailujenkin, syvin olemus on niiden syvällisessä hyödyttömyydessä ja sääntöjen seuraamisessa. Esiintyipä pelaamista kulttuurin, filosofian tai urheilun muodossa, se tuntuu ulkopuolisesta älyttömältä ajan haaskaukselta ja pelaajat joukolta joutavia juokaleita. Pelejä pelaavat ihmiset (aikuiset miehet!) eivät ole yhteiskunnallisesti vastuullisia, vaan he ovat vailla velvollisuutta, usein myös vailla vakavuutta. "Sie elä ukko rupia miun kanssain pelejäis pitämään", ärähtää Antti Rokka Lammiolle saatuaan kuulla, että hänen ja hänen ryhmänsä pitäisi lähteä koristelemaan komentokorsujen polkuja ympyriäisillä kivillä. Pelin tarkoituksettomuus ei ole sen sattumanvaraisuudessa tai irrationaalisuudessa, vaan siinä, ettei se ole hyödyllistä. Pelit ovat leikkiä ja leikki jotain, jonka tarkoitusperät ovat välittömän aineellisen edun ja yksilöllisen tarpeentyydytyksen ulkopuolella, arvelee kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga. "Deterministisen maailmankatsomuksen valossa, joka ottaa huomioon pelkät voimanvaikutteet, leikki on sanan täydessä merkityksessä superabundasis, jotakin tarpeetonta." Pelien hyödyttömyys ei rajaudu hyödyllisten tarkoitusperien poissulkemiseen. Sen lisäksi, että peliä ei liikuta hyöty, sitä ei liikuta myöskään hätä. Mikäli pelin  aikana ilmenee myötätuntoa, armeliaisuudelle on vain yksi peruste: se, että peli jatkuu.. Pelin etiikka, sikäli kuin sellaista on, ei palvele mitään ulkoisia arvoja. Jotta peli voi säilyttää leikillisyytensä, sen on oltava iloista välinpitämättömyyttä, piittaamattomuutta, kevytmielisyyttä leikkiä. "Leikin alkuperäisyys saa sattuvimman ilmauksensa englantilaisessa sanassa fun", toteaa Huizinga.

Italialainen kirjailija ja semiootikko Umberto Eco demonstroi törmäämistä pelin hyödyttömyyteen. Hän kertoo, kuinka lapsuudessa hänen isänsä vei hänet katsomaan "järjetöntä kosmista näytelmää", jalkapallo-ottelua. Koska hän ei ollut koskaan pitänyt jalkapallosta, saati itse osannut sitä, kokemus oli negatiivinen. "Ensimmäistä kertaa epäilin jumalan olemassaoloa ja tulin siihen tulokseen, että maailma oli tarkoituksetonta kuvittelua",  Eco kirjoittaa. "Jalkapallo on mielessäni aina liittynyt tarkoituksen puuttumiseen ja kaiken turhuuteen".

Peli luo järjestystä, se on järjestystä

"Jokaisen pelin muoto on ensiarvoisen tärkeä. Peliteoria samoin kuin informaatioteoriakin on jättänyt pelin ja tietojensiirron tämän puolen huomiotta. Molemmat teoriat ovat käsitelleet järjestelmien informaatiosisältöä ja panneet merkille "häly- ja harhautustekijät", jotka pyrkivät sotkemaan tietoja. Tämä on samaa kuin jos tarkastelisi maalausta tai sävellystä sisällön näkökulmasta. Toisin sanoen on vuorenvarmaa, että kokemuksen keskeinen rakenteellinen ydin jää tavoittamatta. Nimenomaan pelin kaava tekee sen merkitseväksi sisäiselle elämällemme, riippumatta siitä kuka pelaa tai mikä on pelin tulos",  kirjoittaa McLuhan. Kun peliä tai leikkiä käsitellään muodon kannalta, lähtökohdaksi on otettava sääntö. Tätä mieltä ovat niin Eco, Huizinga kuin myös filosofi Jean Baudrillard. He kaikki lähtevät tavalla tai toisella siitä, että peli luo järjestystä, se on järjestystä. Epätäydelliseen maailmaan se tuo hetkellisen rajatun täydellisyyden. Jos tästä järjestyksestä halutaan saada selkoa, on kiinnitettävä huomio peliä rajoittaviin sääntöihin. Jokaisella leikillä ja pelillä on omat sääntönsä. Pienikin poikkeus pilaa leikin, riistää siltä sen oikean luonteen ja tekee siitä arvottoman. Niin taloustieteen (mm. von Neuman ja Morgenstern), antropologian (mm. Levi-Strauss), sosiologian (mm. Bourdieu) kuin monien muidenkin yhteiskuntatieteiden peliteorioissa on ainakin yksi sama lähtökohta: peli koostuu sitä kuvailevien sääntöjen kokonaisuudesta. Toisin sanoen: ilman sääntöjä ei ole peliä (ja päinvastoin). Tämä pätee myös leikkeihin. Huizinga kirjoittaa, että pelin säännöt ovat ehdottomasti sitovia eivätkä siedä epäilyä. Mikäli säännöt ovat pelissä kaikki kaikessa, miten sitten oppia tai löytää nämä säännöt? Todennäköisesti säännöt ovat kuin kieli: pelaaja käyttää ja on käyttänyt niitä sen koommin huomaamatta, mistä ne ovat tulleet. Ehkä hämmästyttävin piirre peleissä on se, että sääntöä ei saa sanoa. Kaikkien on tiedettävä mitä sääntöä ironisoidaan, mutta kukaan ei saa sitä sanoa. Yksinkertaisesti: vitsi, joka selitetään, menettää hohtonsa. Koska pelissä säännöt ovat jo selvät, pelaajat tietävät mainiosti mistä on kyse. Pelin lumous on juuri siinä, että peli tapahtuu aina valmiissa tilassa. Kun joku toivoo, että "pelisäännöt tehdään selviksi", hän ilmaisee vain omaa pelikyvyttömyyttään. Pelin ja pelaajien kannalta sääntöjen lausuminen on aina taka-askel, peruutus sääntöjen opetteluun. Lisäksi voidaan sanoa, että sääntöjen julkituominen on luonnotonta virallistamista ikään kuin säännöt olisivat riippuvaisia ilmoittamisesta, ikään kuin ne eivät olisi sanomattakin selviä. Sääntöjen oppiminen edellyttää emotionaalista myötäeloa. Todelliseksi peluriksi voi tulla vain ihminen, jolla on tragiikan tajua. Jokainen joka on pelannut kuitenkin tietää, että on samantekevää, ovatko säännöt totta vai ei. Riittää, kun ne ovat. Sääntöihin luotettaessa sivuutetaan koko tosi/epätosi-dialektiikka. Sitoutuessaan pelilliseen sopimukseen vihkiytyessään peliin pelaajat pitävät kunnia-asianaan olla uskollisia säännöille. Tällainen säännöllinen tila, jossa tuonpuoleisuuden ajatusta ei tunneta, synnyttää Baudrillardin mukaan puhtaimman kuviteltavissa olevan intohimon. Pelin aikana historia katoaa, aika unohtuu. Pelatessa mikään ei muistuta pelin kannalta ulkoisista asioista, mikään ei ylitä peliä. Kyse totaalisesta, mutta vapaaehtoisesta sulkeumasta. Jean Baudrillardin mukaan peli ei ole edes kommunikaatiota, vaan suorastaan sen vastakohta. Kommunikointia haluavat kiihkeimmin juuri ne ihmiset, jotka eivät halua tai kerta kaikkiaan osaa pelata.  Kommunikointi perustuu haluun paljastaa asiat, kun taas pelissä lähdetään siitä, että mitään paljastettavaa ei ole. Olipa kyse tieteestä, urheilusta tai vaikkapa tietokilpailusta, peli on vetäytymistä immanenssiin. Se ei pelissä tai leikissä tarkoita niinkään 'tajuntaan rajoittuvaa', vaan pikemminkin 'ei omia rajojaan ylittävää', ehkä jopa 'läsnäolevaa'. Huizinga toteaa pelin tenhosta: "Se on jotakin meitä, ei muita varten. Mitä toiset tuolla ulkopuolella toimittavat, se ei liikuta meitä tällä haavaa". Voitto on tärkeä osa peliä, monissa peleissä pelataan voiton vuoksi. Mutta voiton merkitys tuloksena tai  selvityksenä, osoittaa pikemminkin peli-inhoa kuin peli-innostusta. Voitto lopputuloksena nimittäin ei ylistä peliä, vaan sen loppumista. Voitto on näennäinen, sillä se on ehdottomasti tärkeä, mutta kuitenkaan se ei merkitse mitään itse peliin verrattuna. Voittoa ei tarvitsekaan ajatella pelin viimeisenä osana, johon säännöistä piittaamatta pakkomielteisesti pyrittäisiin. Kun peli kerran on itseisarvo, voittona voidaan pitää jo sitä, että mukaan saadaan uusi pelaaja. Tällöin pelit ovat sisäisten ilmiöidensä ohella samalla yrityksiä saada kaikki voittajien puolelle, eli pelaamaan. Uudeksi pelaajaksi voidaan katsoa henkilö, joka jättää ei-pelillisen epäjärjestyksen ja alkaa kunnioittaa pelin sääntöjä.

Kaikkeen sitä mies vitun takia joutuu

Miksi tätä kaikkea sitten puuhataan? Kapakoiden tietokilpailuja järjestetään siksi, että ihmisen pentu on pitkälle toiselle kymmenelleen tyystin kyvytön ja tottumaton elämään yksinään luonnossa ja maailmassa. Tietokilpailut, kuten lähes kaikki älyllinen toiminta liittyvät parittelukumppanin valintaan, jonka, ilman seksuaaliseen itsemäärämisoikeuteen puuttumista, tekevät enimmäkseen naiset. Ihmisen lapset tarvitsevat hengissä säilyäkseen niin pitkä kehityskaaren; ettei parittelukumppanin valinnan perusteeksi riitä miehen oletetut ärjyt geenit, etevät naimalahjat tai poikkeuksellisen uljas ulkomuoto, vaan myös kyky pysytellä paikkakunnalla ja tanhuvilla pitempiä aikoja, jopa lukuisia vuosia. Tieto ja taide ovat tämän ominaisuuden, eli pitkäjänteisyyden ja uskollisuuden ilmauksia. Rakkaudeksi sanotaan kaikkia niitä toimia, joita mies tekee sen sijasta, että rientäisi saatuaan kovaäänisesti hohotellen metsään, takaisin palaamatta. Geoffrey F. Miller arvelee teoksessaan The Mating Mind. How Sexual Choice Shaped the Evolution of Human Nature, että "Miehet tuhlaavat aikaansa ja energiaansa tutkintoihin, kirjojen kirjoittamiseen, urheilemiseen, taisteluun toisia miehiä vastaan, kuvien maalaamiseen, jazzin soittamiseen ja uskonnollisten kulttien perustamiseen. Nämä eivät välttämättä ole tietoisia seksuaalisia strategioita, mutta takana oleva motivaatio "saavutuksiin" ja "statukseen"- jopa materian kustannuksella - on todennäköisesti seksuaalivalinnan muovaamaa". Herra Millerin näkemystä vastaan on esittäminen se painokas väite, että en ole kuullut kenenkään antaneen tai kenenkään saaneen vain siitä syystä, että tämä yksi on menestynyt Jokelan tietokilpailuissa.


Kuvateksti: Toimittaja Maironiemi laatimassa ravintola Wanhan Jokelan tietokilpailukysymyksiä. Jokaista oikeaa vastatusta pitää henkilökohtaisena loukkauksena hän.

Sivujen ylläpito: Seppo Nevalainen